Pienen koiran tarina

Kesälomareissu Pohjanmaalla Soinissa vuonna 2003. Olimme perheemme kesken kävelemässä lenkillä, siis minä, veljeni ja vanhempani. Siitä se kaikki sai silloin alkunsa. Isä, joka oli aina sanonut sadoille koiran ostoehdotuksillemme tiukan "ei", tokaisi yhtäkkiä: "Ei sitä tarvitsisi näin paljon reissussa aina kulkea, siis jos meillä olisi se koira." Tuolloin minulle, 11-vuotiaalle tytölle, se oli lupaus. Isämme oli aina aikaisemmin perustellut tämän liiankin tutun "ei" sanan äitimme sairastamalla astmalla. Kesälomareissulta kuitenkin kotiin palattuamme haimme yhdessä äitini kanssa kirjastosta hirveän kasan koirarotu-kirjoja. Nyt isä joutuisi pitämään meille tekemänsä lupauksen -meidän perheeseen tulee koira!

Yhtenä päivänä kotiin tultuani yksi kirjastosta tuomamme kirja oli jätetty auki keittiön pöydälle, aukeamalta löytyi rotumääritelmä suomenlapinkoirasta. "Tämä tulee olemaan se meidän rotu", isä tokaisi, "Tämä, tai ei sitten mitään". Muutkin perheestämme ihastuivat lapinkoiraan heti, minulle sillä ei ollut niin väliä, kunhan saisin vain oman koiran. Kohta näitä lapinkoiria alkoi näkymään kaikkialla. Ennen emme huomanneetkaan kyseistä rotua, mutta nyt näimme lähes joka lenkillämme jonkun tämän kyseisen rodun edustajan.

Silloinen veljeni yläkoulun matikanopettaja Kirsti Lilja (nyk. Hassinen), kasvatti paimensukuisia lapinkoiria. Vanhempani ottivat Kirstiin yhteyttä ja kävimme hänen luonaan katsomassa porokoiran pentuja. Kirsti sanoi että näitä uskaltaa tulla katsomaan sillä kaikille pennuille oli jo löytynyt kodit. Pentukuumeemme vain kasvoi käyntimme myötä. Kirstillä ei sillä hetkellä paimensukuisen lapinkoiran pentuja ollut, hän lupasikin että pitää meihin yhteyttä kun on tekemisissä muiden kasvattajien kanssa jos heillä muilla sattuisi pentueita olemaan.

©Sirpa N.

Syksyllä 2003 Kirsti soitti meille: hänen ystävänsä paimensukuisen lapinkoiran pentueesta olisi yksi narttu pentu vapaana! Kaikki yhdeksän pentua olivat alunperin olleet varattuja mutta yhden pennun kohdalla varaus oli peruttu ja tämä oli vielä vailla kotia. Pian ajelimme katsomaan tätä vapaana olevaa pentua, kohti Pukranvaara kenneliä joka sijaitsi Lukkarilassa. Veli-Matti Sormusen sekä Sirpa Niskasen kotona meitä oli vastassa yhdeksän pennun joukko, sekä heidän muut koiransa joihin lukeutui pentujen emä Pukranvaara Cerniila. Niin kuin moni voi arvata, enää ei kyennyt perääntymään kun sai sen "oman" pennun syliinsä -tämä pentu on meidän.

©Sirpa N.

Pentuetta kutsuttiin nimellä Taivaanrannanmaalarit, koiramme nimeksi tuli Taivaanrannan Pikku-Peera. Pikku-Peera sai nimensä mummonsa Peeran mukaan. Meidän Peeramme luovutettiin meille reilu kahdeksan viikkoisena, sillä alkuperäisen luovutuksen aikaan pennullamme ilmeni ripulia joka hieman viivästytti uuteen kotiin muuttoa. Odotuksemme kuitenkin palkittiin ja lopulta haimme isän sekä isoveljeni kanssa Peeran kotiin. Siinä se pieni pentu nyt oli -minun sylissäni matkalla kohti tulevaa. Eikös sitä niin sanota, että loppu on historiaa.

Peera oli meidän perheen ensimmäinen oma lemmikki. Se omasi tempperamenttisen luonteen -oli tullut varmaan meidän perheen naisväkeen siinäkin. Tosiasiassa Peeran luonteeseen vaikutti hyvin paljon huonot kokemukset muiden koirien kanssa. Jo pentuna vieraan ihmisen pihasta karannut saksanpaimenkoira kävi Peeran kimppuun emmekä kerenneet estämään tätä. Peera oppi pelkäämään muita itseään isompia koiria. Saksanpaimenkoirat, dobermannit sekä rotweilerit olivat pahinta mitä Peera saattoi tietää. Tästä huolimatta parhaimpina päivinä koirakoulussa käytyämme saimme onnistuneita toisten koirien ohituksia -ilman räksytystä. Peeralla oli toki myös paljon koirakavereita ja myöhemmin ostimmekin toisen paimensukuisen lapinkoiran Nennikka Cerniilan. Alussa Peera ei voinut hyväksyä Cerniä lainkaan, parin viikon jälkeen heistä tuli kuitenkin elinikäiset, parhaat ystävät.

Iän myötä Peeraa alkoi vaivaamaan nivelrikko sekä selkärappeuma. Askel ei ollut enää niin kevyt kuin ennen. Kipu ei häirinnyt vielä unta, muttemme halunnutkaan että Peera joutuisi niin pitkälle kipujensa kanssa. Teimme kaiken, jotta Peeralla olisi kaikki hyvin. Yritimme kaikkemme jottemme joutuisi Peerasta luopumaan. Kuitenkin 23.5.2014 jouduimme tekemään eläinlääkärin kanssa päätöksen, saimme vielä muutaman päivän aikaa jättää hyvästejä rakkaallemme.

Isoveljeni heti tiedon saatuaan tuli samana iltana junalla Helsingistä kotiin. Sovimme perheemme kesken että viikonloppu vietetään niin kuin normaalisti. Emme halua että Peera hätääntyy huomatessaan meidän kaikkien itkevän ja miettvän tulevaa. Helpommin sanottu kuin tehty... Jokaista hetkeä eläen, miettien, että tämä on viimeinen.

Sunnuntain myrsky ennusti huomista, ihan kuin luontokin olisi ottanut osaa suruumme. Myrsky tyyntyi ja ulkona oli kaunista. Samalla hetkellä Peera tönäisee minua, istun itkien sohvalla kirjoittaen tätä. Peera tuli jälleen lohduttamaan. Hetken rapsuttelun jälkeen Peera pyytää päästä ulos, avaan takapihan oven ja vanhus astelee varovasti mutta varmasti ulos. Jään katsomaan Peeraa ikkunasta. Hetken haisteltuaan myrskyn jälkeistä mietoa tuulta Peera menee makaamaan, seuraten kuitenkin samalla mitä ympärillä tapahtuu. Hetken päästä Peera näyttää jo nukkuvan tuossa pihanurmellamme. Cerni palaa lenkiltä jonne Peera ei enää jaksanut lähteä. Voi tuota noiden onnea kun he ovat taas hetken eron jälkeen yhdessä. Huomenna tuo hetken ero muuttuu pitkäksi ja raastavaksi, se tulee olemaan rankka Cernille.

26.5.2014 klo.13 nukkui Peera pois luotamme. Minä, äitini ja isäni olimme saattamassa rakkaamme viimeiselle matkalleen.Viimeisen matkan Peera teki sylissäni, aivan niin kuin meidän ensimmäisen yhteisen. En voi ikinä tarpeeksi kiittää siitä mitä Peera sinulta sain, kiitos yhteisestä matkasta, me tapaamme vielä. Nyt on tullut aika surun, taivas itkee kanssamme.

Kotiin tultaessa Peera piti aina oman kuoronsa, häntä heiluen ja huutaen se toivotti meidät tervetulleeksi kotiin. Toisinaan jo kauppareissulla käynti oli tarpeeksi pitkä aika erossa Peerasta niin että hän koki tarpeelliseksi pitää tervetuliais huutonsa kotiin palatessamme. -Nyt ei ole Peeraa, joka kutsuu tervetulleeksi kotiin.

Elettyäni puolet elämästäni Peeran ollessa osa perhettämme, en osaa kuvitella elämää ilman sitä. Ollessani surullinen Peera aisti sen. Peeran ei tarvinnut kuin kuulla minun nyyhkyttävän kotimme yläkerrassa niin hän tuli lohduttamaan. Nuolemaan kyyneleet poskiltani sekä halattavaksi. -Nyt ei ole Peeraa joka lohduttaa, joka nuolee nämä elämän tuomat kyneeleet poskiltani.

 Kuka pyyhkii nämä kyyneleet poskiltani.. rakastan Peera sinua, aina.

"Näin kuljen kanssasi ihminen,
sen pienen haihtuvan hetkisen,
kun iltani koittaa ja matkani jää
kuule silloin pyyntöni pienoinen tää.
 

Ilot, surut on kohdattu ne jakaen,
metsät ja polut näin yhdessä kulkien,
siis kuuntele mun pyyntöni pienoinen,
vierelläin kuljethan matkani viimeisen.
 

Hiljaisuus valtaa hämärän huoneen,
tuskaa sen tiedän minulle tuoneen.
Valo kirkas häikäisee ikkunasta,
tuudittaa pientä koiralasta.

Rakas koira valolta silmänsä sulkee,
tietämättään kohti taivasta kulkee. Hautakummun alla nukkuu syvää unta,
ympärillä avautuu sateenkaaren valtakunta."

Taivaanrannan Pikku-Peera

16.8.2003-26.5.2014

© Hanne B.

"Levoton on virta ja vierivä laine,

meri yksin suuri ja meri ihanainen."

"Nuku virta helmassa meren."

"Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.

Onnellinen on se, ken laaksohon ehti."

"Nuku lehti helmassa laakson."

 

"Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.

Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti."

"Nuku tähti helmassa päivän."

- Eino Leino